RAUHA JO
se levittäytyy eteen kuin ihana, rehevä matto
haluan kulkea sitä koristamattomin silmin ja jaloin,
itkemättä, nyt rauha jo
olen tehnyt meille kesäksi kylpypaikan rännin alle
valo tulee katolta ryöppynä
kun eläin juo se on haavoitettavissa
mutta aiotko, nyt rauha jo
me nukuimme viimeiset yöt huoneen lattialla sikin sokin
siskot, veljet, teimmekö sen, nyt rauha jo
on tulia jotka eivät taukoa,
käsiä jotka eivät lakkaa hapuamasta,
minulla reiteen asti kitkettävää ja
vain muutamat rohtuneet kolikot, ja ääni, ääni
näin illalla taivaalla poskipunaa ja kaukaista savua
oletko kuullut täällä sen linnun
jonka nimi on kärsimys, sen linnun ääni, nyt rauha jo
ei tarvitse olla nainen
ei kenenkään äiti
ei tarvitse olla nainen
ei kenenkään äiti
ei tarvitse olla nainen
ei kenenkään äiti
ei tarvitse olla edes polvillaan, ei elämän edessä
eikä hyvä,
ei kenenkään sisko, nyt rauha jo

olen ollut vitun synkkä kukkakimppu, joskus heinäkuussa. satoi pitkästä aikaa. sanoin vieraalle, että puutarha on vähän tämmöinen, sekava, ja hän siihen, että se on ihana, se näyttää sinulta, muistan miten seisoit 18 kesää sitten niityssä haaveilemassa ja ratsastit sillä ponillasi laitumia ilman satuloita tai suitsia, olisi kai pitänyt nähdä mitä sinusta tulee. menimme polkujamme. kettu juoksi samaa matkaa kilometrin, nauroimme sille miten sen korvat kääntyilivät, ja ajattelin että minä haluaisin olla tässä hiessä noin tuhat vuotta ja saada silti pitää myös kaiken muun, sylilliset ja kynnykset. joku sanoi: jos et tiedä mitä tehdä, älä tee mitään. kuuntelin ja odotin. sanoin että haluaisin nyt heti mutaiseen jokeen ja humalaan ja kovemmat kädet ja iilimatoja kiinni pohkeisiin, uuden, puhtaan veren tai uuden ajan edes, mutta ei. leikkasin noin tuhat vartta, etsin itsestäni paikkaa jolla ei ole ongelmaa silloinkaan kun minulla on ongelma, löydän hänet helposti. yhä helpommin. rakkauden, jossa kaiken aikaa uimme. sinimustan veden. kutsun tätä läsnäoloa jumalaksi koska se on kaunein ja kunnioittavin sana, jonka voin sille keksiä. kruunu, jonka laitan sen päähän. en tiedä juuri mitään paitsi että minun on oltava tässä, kunnes tieto nousee syvästä pintaan kuin ruumis tai kupla tai kukka… (2024)
esikoisrunokokoelmani supersalanen tyttöpäiväkirja ilmestyi 2022, ja se palkittiin kalevi jäntin palkinnolla! hurjaa, tytöille jotka huijaavat toisiaan, riipivät voikukkien kukintoja tuuleen, laukkaavat, ovat yksin salaisuuksiensa kanssa… alla jotain mitä supersalasesta on sanottu, kiitos sanoneille. <3
“Miljan lavea, rönsyilevä puhekielinen teos kannattelee esittävän runouden luontevaa ja kertovaa ilmaisua. Miljan runot maalaavat kokonaisen milleniaalien maailman tyttökulttuurin, sen ystävyyden ja satuttavat valtapelit, sen materiaalisen maailman Spice Girls -kortteineen, pastelliliituineen ja tarravaihtokauppoineen. Runojen puhujalla on ”latvoissa purkkaa”, hän on liioittelija joka lipsauttelee valheita ja lörpöttelee, joskus sydäntäsärkevästi. Runojen aiheet ovat ystävyydestä, yksinäisyydestä, perheestä, sosiaalisista suhteista ja ympäröivästä mutta jättävät romanttiset suhteet maailmastaan pois. Supersalasessa tyttöpäiväkirjassa on nuoruuden paloa, runot liikkuvat lapsuuden ja nuoruuden välissä joskus kivuliaasti, välillä humoristisesti, ja eläväisesti.”
(Kalevi Jäntin palkinto 2022, palkintoperusteet)
“Supersalanen tyttöpäiväkirja on raikas tyttöyden representaatio. Teksti pureutuu syvälle puhujansa yksityiseen, omaan minuuteen. Sieltä löytyy toimija, ajattelija, jonka tuntemuksia tai käytöstä ei voi suitsia: ei opettaja, ei aikuinen, ei kaveri, ei ihastus. Tyttöys pakenee kontrollia. Tytöt ovat villivarsoja, ja teksti on heidän laukkaansa.”
(Katariina Sarja, Tuli&Savu 03/2022)
“Teos yhdistää pakottomalla tavalla päiväkirjailmaisua ja kuvakieleltään rikasta runoutta, joka asettuu välillä proosaksi, välillä ilmavan säemuotoon. Puhekielinen ilmaisu on vahvarytmistä ja tyylitajuisesti hiottua. Synkempien sävyjen vastapainoksi sivuja koristavat häpeilemättä esiteini-ikäisen arjen ilot: epätoivoisen tahmea huulikiilto, jäätelö ja lempisamettipaita. Kirjan ajankuvauksessa on surua mutta toisaalta paljon myös haikeutta, lohtua ja rakkautta.”
(Tuomas Aitonurmi, Runografi)
kiinalaiselta horoskoopilta oon lohikäärme ja tavalliselta skorpioni
oon onnekkain kuviteltavissa oleva olento joka on tuomittu pitkään raivoon ja tiettyyn
kohtalokkuuteen
mut mun nouseva jousimies tuo huonoon luonteeseen luontevaa reippautta, reippautta avata
ulko-oven ja huutaa TERVE!
terve! kun kaks polven alle ulottuviin hameisiin pukeutunutta naista seisoo rappusella, terve! kuin
sukulaistätejä joista tiiän ettei niitä oo
terve! kun toinen sanoo et voisin saada isän ja ikuisen elämän: et voisin saada laakeet niityt joilla
poimisin kaikenlajisia kukkia koriin, vaikka ekat tuhat vuotta, pelkästään sitä, sylin täyteen,
muidenkin sylit, ikuiset sylit ja helteiset päivät, et voisin saada helteiset päivät ja kylkiluista
häkin johon ryömisin yöksi suojaan
mä en tiiä ikuisuudesta kun en oo varma miten saisin kulumaan nää erämaat:
iltapäivät joina olohuoneen ikkunoihin itkee
se on skorpioni jonka myrkky pistää, se sanoo kiitos ja moikka
ja kaiken aikaa mulla on ollu latvoissa purkkaa ja silmät
semmoset silmät joiden suljetuilla luomilla on hilettä ohuelti, niin ohuelti että
sen vois joku tulija helposti puhaltaa syrjään, mä uskon, melkeen kuka tahansa toinen tulija
(supersalanen tyttöpäiväkirja, 2022)
nauran, mähän oon vuosia kuunnellu veren kohinaa oman käsivarren läpi, luitten kasvua, en tiiä onko mussa enää yhtään samaa solua enkä silti muutu, en raaski! en vaikka osa mun atomeista voi olla samoja ku prinsessa dianalla, osa mun atomeista on aiemmin säihkyny nyt jo kuolleissa tähdissä, tai kolmetoistavuotiaassa mussa!
tai sussa. tai sussa.
tai sussa! ja vaikkei pienintä hiukkasta mussa voi halkasta, meen tästä ajatuksesta joka kerta kesken juhlien rikki
(supersalanen tyttöpäiväkirja, 2022)
Ostin turistipuodista pienen lasipullollisen pyhää vettä. Marian kädet pullon kyljessä käpertyvät vilvoittavina tulisen sydämen ympäri. Pyhää vettä. Oli helle ja makasin pienessä hotellihuoneessa omani pillastuneena tykyttäen. Sormeilin ostamiani rihkama-amuletteja, kahlasin rantaan kuin peltoon, peltoon johon aurinko putosi, nilkat kaviot silittivät pyhää vettä. Minä tahdoin olla jokainen rakennusten kylkeen tatuoitu pyhimys mutta en ole, kaikki toiveeni laukkasivat kapeisiin soliin itseään turvaan. Jokin aina suojeli minua siltä mitä eniten janosin, minun janoni oli pyhää vettä. Lennolla me olimme avanneet samppanjan. Kiitos että pakotit minut lähtemään, hän sanoi ja kopautimme muovisia laseja yhteen, helliä kuplia, pyhää vettä. Alhaalla sulivat Alpit, maailman viimeisen tiikerin suusta ryöppyää pyhää vettä. Kiitos että pakotit minut lähtemään. Elämähän voi päättyä vuosia ennen kuin kuolee. Kiitos että pakotit minut lähtemään. Ilman täytti tuulettimen huokailu, alhaalla niin kuumat vuoret että lenkkitossujen pohjat sulaa. Minä olen alkanut ahmia elämää sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen huoneensa nurkat käyvät. Makaan illat läpeensä vaahtokylvyssä. Tulen ryppyisin sormin teräväkulmaisiin huoneisiin, kylvystä yhä höyryävät eläimet kuopivat lattioita. Pyhää vettä. Olet ollut niin surullinen että tämä oli vain ajan kysymys. Mitä meille oikein tapahtui? Tuijotan merelle kaihtimen raosta, pyhää vettä. Pyhää vettä jota tämä huone jakaa kahdeksi yhtä vahvaksi virraksi, roikun kaiteen yli ja pelkään hukkuvani molempiin.